sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Tilapalveluiden organisaatiomuutosta ajetaan epädemokraattisesti

Kotkan valtuusto päätti kesäkuussa 2013 talouden tasapainotusohjelmasta, jonka mukaisesti päätettiin selvittää kaupungin tilapalvelun kehittämistarpeet. Ohjelmassa mainitaan vielä, että selvityksessä on erityisesti painotettava talouden tasapainottamista ja eri toimintamallien taloudellisten vaikutusten läpinäkyvyyttä – mitä lie tämä jälkimmäinen sitten tarkoittaakaan. 

Tämän jälkeen mausteita soppaan on ripotellut valtiovalta, joka on Brysselistä käskytettynä muuttamassa kuntalain pykälää 2a. Sen mukaisesti kunnan on yhtiöitettävä toimintaansa, jos kunta toimii kilpailutilanteessa markkinoilla.Oikeistolainen EU näyttää taas kyntensä.

Kotkassa lakia tulkitaan nyt pakkorakona yhtiöittää tilapalvelunsa toimintaa. En itse löytänyt laista perusteita tälle. Käsittääkseni tilapalvelut eivät toimi kilpailutilanteessa markkinoilla. 2a pykälässä mainitaan erikseen myös, että kunta ei ainakaan toimi kilpailutilanteessa markkinoilla, jos se ”ostaa, myy tai vuokraa kiinteistöjä ja toiminta liittyy kunnan maankäyttö- ja rakennuslaissa (132/1999) tarkoitettuun alueiden käytön suunnittelutehtävän hoitoon”. Tulkitaanko Kotkassa tätä lakia oikein, kun puhutaan tilapalveluiden yhtiöittämisvaateesta? Voinemme luottaa kuitenkin kaupungin lainoppineiden ammattitaitoon. 

Kaupunginhallitus on maanantaina 28.4 tekemässä ”periaatepäätöstä” tilapalveluiden organisaation muutoksesta. Se perustuu edellä mainitsemaani yhtiöittämisvaateeseen – jokaisen kolmen mallin lähtökohta on että Kotka perustaa uuden liiketoiminnallisen tilapalveluosakeyhtiön.
Oli malleista tai yhtiöittämisestä mitä mieltä tahansa, ollaan päätöksentekoprosessissa noudattamassa jälleen nurinkurista järjestystä. Kaupunginhallitus on tekemässä periaatepäätöstä, joka siunaa valitun tien jatkovalmistelulle. Hamassa tulevaisuudessa asia tuodaan valtuustoon, jota sitten voidaan perustella tällä, jo aiemmin tehdyllä periaatepäätöksellä. Homma näyttää noudattavan samaa sapluunaa kuin taannoinen päätös kiinteistöyhtiön perustamisesta. Se tarkoittaa sitä, että vain yhteen valittuun malliin perehdytään ja tuotetaan päätöksentekoon riittävä määrä aineistoa.Valtuutetut joutuvat lopulta tekemään päätöksen osittain silmät ja kädet sidottuina.

Voi olla, että kaupungin omien säädöksien mukaan hallituksella on valta tehdä linjavetoja, mutta se ei tarkoita sitä, että se olisi oikein. Demokraattisuudesta se on joka tapauksessa kaukana.
Kaupunginhallitus ei ole kuntalaisten valitsema elin. Se ei noudata suoraan vuoden 2012 vaalien kuntalaisten päättämiä voimasuhteita, vaan on suhmuroimalla kasaan parsittu. On kuntalaisten ja demokratian kannalta välttämätöntä, että periaatepäätös tuodaan valtuuston käsiteltäväksi.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Suora demokratia takaisin työväenliikkeen vaatimuslistalle!

110 vuotta sitten suomalainen sosialidemokraattinen työväenliike saksalaisten luoman Erfurtin ohjelman innoittamana ryhtyi vaatimaan suoraa demokratiaa. Ohjelman vaatimukset kopioitiin suoraan suomalaisen työväenliikkeen omaan Forssan ohjelmaan 1903. 
Työväen marssiessa banderollien teksteissä vaadittiin samanaikaisesti yleistä ja yhtäläistä, mutta myös välitöntä ääni -ja vaalioikeutta. Tämä vaatimus oli kummassakin ohjelmassa ykkösvaatimus. Heti toisena vaatimuslistassa vaadittiin kansalle välitöntä lainsäädäntö-oikeutta lakien esittämis -ja hylkäämisoikeuden kautta.

Työväenliikkeen noustessa valtaan se ryhtyi myös konkreettisesti toteuttamaan vaatimuksiaan. Vuonna 1918 punaisen Suomen valtiosäännössä oli tarkoin määritelty kuinka välitöntä eli suoraa demokratiaa ryhdyttäisiin toteuttamaan. Sen kolmas luku antoi kymmenelletuhannelle äänioikeutetulle oikeuden tehdä aloitteen, jonka kansaneduskunnan tulisi käsitellä kiireellisesti. Jos aloite ei menisi läpi, olisi järjestettävä asiasta kansanäänestys, jos kolmannes kansanedustajista näin vaatisi. En tiedä toteutuiko tämä käytäntö kansalaissodan erikoisolosuhteissa, mutta se kuitenkin kertoo siitä, että suora demokratia on alunperin ollut työväenliikkeen vaatimuksien kovaa ydintä. Kysymys kuuluu, minne tämä vaatimus on jäänyt?

Demokratian kehittämisen ympärillä on ollut positiivista pössistä viime vuosina. Suomeen on saatu vihdoin kansalaisaloitejärjestelmä, joka puolella vaaditaan parempaa kuntalaisten kuulemista ja internetiä yritetään valjastaa paremman vuorovaikutuksen välineeksi kansalaisten välittömän kuulemisen järjestämiseksi.

Suoraksi demokratiaksi näitä uudistuksia ei kuitenkaan voi kutsua. Suora demokratia tarkoittaa neuvoa-antavien kansanäänestyksien vaihtumista sitoviksi ja kansalaisaloitteiden ottamista todesta. Kuntalaki mahdollistaa kuntalaiselle keinoja vaikuttaa "suoraan". Sekä kuntalaisaloite että kansanäänestysaloite ovat kuitenkin hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia niiden sitovuuden puutteen johdosta. Voidaanko kuntalaisilta olettaa kuntalaisaktiivisuutta, kun välineet vaikuttamiseen ovat vain muodollisia? Jaksaako kukaan nähdä vaivaa, jos he tietävät että järjestetyt kuulemiset, aloitteet tai kansanäänestykset eivät johda mihinkään? Tällä hetkellä varmin tapa vaikuttaa on olla yhteydessä luottamushenkilöihin ja vedota heihin.

Se miksi työväenliike on jättänyt suoran demokratian agendaltaan pois, olisi tutkimuksen arvoinen aihe. Uudistusliikkeeksi syntyneen työväenliikkeen valtavirtaistuminen on varmasti tylsyttänyt sen terää myös tässä asiassa. Vallan kahvaan päässyt kokee hyvin nopeasti olevansa kaikkivoipainen päättämään asioista ja kokee lisäksi ansainneensa vallan - miksi jakaa sitä siis "kansan" kanssa? Tässä ajatustavassa lienee osa syy vasemmiston alamäelle. On palattava työväenliikkeen juurille - uudistusliikkeeksi.

Sata vuotta sitten radikaalina pidetyistä vasemmiston vaatimuksista valtaosa on toteutunut. Forssan ohjelmasta onkin toteuttamatta vain kirkon ja valtion erottaminen toisistaan sekä suora demokratia. Aika on mielestäni otollinen suoran demokratian palauttamiseksi vaatimuslistalle. Työväenliikkeen olisi kaivettava arkistoista uudelleen esille välitöntä vaali -ja äänioikeutta vaativat banderollit jo tänä vappuna!


lauantai 5. huhtikuuta 2014

Aatteellisuus ei ole tyhmyyttä

Jätin SDP:n tammikuussa 2006. Kaksi vuotta sen jälkeen kun Kansan Uutisten entinen päätoimittaja Yrjö Rautio kirjoituksensa "Tyhmyys ei ole aattellisuutta" (HS 4.4.2014) mukaan jätti Vasemmistoliiton. Rautiota harmitti mm. Vasemmistoliiton jäsenien EU-vastaisuus, minua SDP:n poliittisen eliitin aatteeton toiminta hallituksessa.

Kun Vanhasen vaaleanpunamulta demarivaltionvarainministereineen päätti varallisuusveron poistamisesta, oli se minulle viimeinen niitti. Myöhemmin löysin Vasemmistoliiton, ja olen ollut puolueessa aktiivinen siitä lähtien kun Paavo Arhinmäestä tuli puheenjohtaja. Raution lausetta lainaten: "Vasemmistoliiton lähtö Jyrki Kataisen hallituksesta vahvistaa johtopäätöstäni."

Vasemmistoliiton lähtemisen ympärillä viime päivinä pyörineessä arvostelumyrskyssä on ensisijaisesti kysymys näkemyseroista, ei politiikan sisällön vaan toimintatapojen suhteen. Näistä ensimmäisellä on järkyttävän pieni osuus ylipäänsä kaikesta poliittisesta keskustelusta Suomessa. Vasemmistoliittoa kohtaan kritiikkiä tulee teki se mitä tahansa. Leikkaushallituksessa on istuttu vain, koska Arhinmäki on halunnut itse istua Audin takapenkillä ja kavereilleen mukavia hommia. Nyt sieltä taas lähdettiin, koska haluttiin taktikoida vaaleja varten. Vihaajat vihaa, mutta nyt tehdyllä selkärankaisuudella voitettiin symppaajien luottamus ja pelastettiin omien yhtenäisyys.

Poliittisen vasemmiston uskottavuuden ongelma on nimenomaan Rautiot ja Matti Piiparit (Kysa 3.4.2014 ), jotka jauhavat vastuunkantamisista, kanteista ja välttämättömyyksistä, kuin ne olisivat osa jotain konkreettista kaikille samaa totuutta. On omaksuttu oikeistolaisten talousasiantuntijoiden näkemykset talouden tilanteesta ja samalla heidän retoriikka. Politiikassahan on nimenomaan kyse juuri sitä, että jokaisella meistä on näkemys siitä mitä nämä edellämainitut sanat tarkoittavat.

Minulle vastuunkantaminen on sitä, että pistää itsensä ja oman asemansa likoon periaatteidensa puolesta. 310 miljoonan leikkaus köyhimmiltä sopeutustoimena samalla kun kaikkein hyvätuloisimpien veroja kiristetään vain rupuset 35 miljoonaa, ei ole vasemmistolaista vastuunkantamista. Itseasiassa kumpikin toimi laman aikana sotii keynesiläistä talouspolitiikkaa vastaan. Köyhiltä leikkaaminen leikkaa suoraan kysynnästä, mikä on omiaan syventämään lamaa.

Olisin itse hypännyt hallituksen kyydistä jo aiemmin pois, kun hallitus mm. leikkasi kunnilta satoja miljoonia edellisten päälle ja samalla alensi miljardilla yhteisöveroa. Ymmärrän kuitenkin hallituksessa olemisen kannattajien perusteluita vaikuttamisesta. Nyt vaikutettiin, määriteltiin kynnyskysymykset ja kerrottiin ne julkisuuteen. Jutta Urpilaisen  "pääasia on että tehdään päätöksiä"-linja kuitenkin saa oksennuksen maun suuhuni. Jos kellään ei ole mitään rajoja minkään suhteen siirtyy valta aloitteellisille taustapiruille ja virkamiehistölle.

Huolestuttavinta on se, että sanojensa pitämisestä on tullut viime viikkona politiikan suurin synti. Vasemmistoliitto ilmoitti mediassa ennen neuvotteluita, että se ei hyväksy sosiaaliturvan indeksijäädytyksiä tai lapsilisästä leikkaamista. Neuvottelijat neuvottelivat ja lopputulos esiteltiin eduskuntaryhmälle, joka ei sitä voinut hyväksyä. Se myötäili myös puoluevaltuuston linjaa - eikä ollut siis mikään Arhinmäen audinpenkillä kyhätty salaliitto.

Kriitikot harvemmin huomioivat, että Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä pyysi uusia neuvotteluita ja pyrki muuttamaan neuvottelutulosta viimeiseen asti. Vasemmistoliitto siis potkittiin ulos hallituksesta, koska airomies Katainen piti tärkeänä, että lapsiperheet ja köyhät kantavat vastuun yhteisessä veneessä - ankkurina.