Kallista mutta heikkolaatuista

Talvivaaran, Olkiluoto 3:n ja monen muun viimeaikaisen rakennushankkeen voi kiteyttää sanoilla ’kallista mutta heikkolaatuista’ . Esimerkkejä löytyy myös kuntatasolla mm. Kotkan lyseon miljoonarempasta, jonka päätyttyä on jo koulun sisäilmassa ehditty havaita ongelmia: tiloja on laitettu käyttökieltoon ja henkilökuntaa sairastunut. Yleinen ongelma tuntuu olevan myös urakoiden hintojen kohoaminen. Olkiluoto 3:n urakan hinta-arvio on noussut jo 3,2 miljardista 4,7 miljardiin, eikä työ ole vieläkään valmistunut. Kotkassa Langinkosken koulun remontin hinta nousi muutamalla miljoonalla myös sen jälkeen kun urakka oli saanut päättäjien siunauksen. Miksei urakalle osata antaa oikeaa hintaa heti alussa? Kun julkisen talouden tilit näyttävät miinusta, ei miljoonien hinnannousuja pitäisi hyväksyä.

Mielestäni ongelma piilee mm. kilpailutuksessa. Ei osata arvioida kokonaistaloudellista etua, eikä vaatia tarpeeksi laatua. Surullisen kuuluisa Kotkan pyykinpesujupakka taannoin oli osoitus tästä, kun kaupungin pyykit päätettiin ulkoistaa Viroon. Kotkalaista elinkeinoa ja työllisyyttä tukeva ratkaisu olisi katsoa paikallisuus eduksi kilpailutuksessa. Yritys joka maksaa veronsa ja työllistää Kotkassa, on kokonaistaloudellisesti varmasti edullisempi kaupungille. Jokainen yritys olisi tietenkin vapaa muuttamaan kirjansa Kotkaan ja maksamaan tänne veronsa voittaakseen hintakilpailun!

Yrityksille materiaalit ja työ maksavat lähtökohtaisesti saman verran, jos ne noudattavat suomalaisia sääntöjä ja sopimuksia. Miten toinen yritys saa silloin esitettyä samasta urakasta paljon pienemmän hinnan? Hintakilpailu saattaa johtaa siihen, että urakan voittamiseksi lasketaan kustannukset alakanttiin. Kun urakka alkaa, nostetaan hintaa tai vastaavasti lasketaan laatua. Olen kuullut useita esimerkkejä siitä, kuinka työmailla rahan loppuessa, tehdään halpoja ja peitteleviä ratkaisuja. Mm. Aittakorven seurakunnan kosteusongelmat kuitattiin maalaamalla vauriot piiloon. Nyt talon lattioita koristaa ämpärit. Näen ongelmana urakoitsijan takuuajan, joka on vain 2 vuotta. Se johtaa siihen, että voittaakseen hintakilpailun tehdään vain kaksi vuotta kestäviä halpoja ratkaisuja. Kilpailutuksessa tulisi jo määritellä takuuaika paljon pidemmälle.

Jos vapaa kilpailu rakentamisessa johtaa tällä tavalla julkisen sektorin menojen nousuun voidaan kysyä, olisiko järkevintä hoitaa rakentaminen kunnan omana työnä? Kaupungin oman rakennusyhtiön kautta takaisimme sen, että urakan hinta vastaa todellisuutta, ja pystyisimme paremmin valvomaan tuloksia. Näin verorahat menisi urakoissa tehokkaammin rakentamiseen, eikä yksityisille voitontavoittelijoille. Lopultahan kuitenkin huonosta laadusta syntyvät kustannukset maksaa veronmaksaja.