Viikko sitten
uutisoitiin löytyneen 34 miljardin arvoinen skandiumesiintymä Savosta. Somessa
närää herätti monelle ihmetykseksi tullut tieto, että hyöty tästä löydöstä on
jälleen valumassa ulkomaiselle suurpääomalle, ei suinkaan savolaiselle
maanomistajalle tai yhteiskunnalle.
Suomessa maan pinnan alapuolella olevat
luonnonvarat omistaa se taho, joka alueen ensiksi itselleen valtaa. Kansantaloustieteen professori Olli
Tahvonen Helsingin yliopiston metsätieteiden laitokselta ihmetteli jo muutama
vuosi sitten, miksi Suomessa kaivosten perustamista ohjaa yhä tämä 1700-luvulta
periytyvä ja Roope Ankan Klondyke-seikkailusta tuttu löytäjä saa pitää
-periaate, vaikka monissa muissa maissa siitä on luovuttu.
Suomen lainsäädäntö on jäänyt jälkeensä, sillä
on oletettu ettei arvokkaita esiintymiä enää juurikaan löydy. Nyt kun tilanne
on muuttunut, ja valtava osa Suomesta on jo ulkomaisten suuryritysten valtaamaa
ja uusia esiintymiä löytyy vilkkaasti tulisi valtionkin muuttaa suhtautumistaan
luonnonvaroihin. Luonnonvaroista on puhuttava kokonaisuutena, sillä
kaivannaisten jälkeen on vuorossa pohjavedet.
Kaivosteollisuus ei ole ristiriidatonta
liiketoimintaa missään nimessä. Sen ohella syntyvän vaurauden ja työllisyyden
lisäksi aiheutuu aina suurta haittaa luonnolle. Kun on kyseessä ihmisten ja
luonnon kannalta vahingollisesta toiminnasta, olisi äärimmäisen tärkeää että
hyötyjä ja loppulaskun maksaja olisi sama. Silloin myös hyötyjällä olisi
intressejä pitää vahingot minimissään ja kehittää sitä varten parempaa
vihreämpää teknologiaa.
Mielestäni lähtökohdan tulisi olla, että
luonnonvarat ovat Suomen valtion, maakuntien tai kuntien eli sen kansalaisten
omaisuutta, jonka käyttöön yhteiskunnalla tulisi olla etuoikeus. Jos jokin
yksityinen taho haluaisi tutkia maaperää ja lopulta perustaa kaivoksen, tulisi
alueesta maksaa riittävä korvaus ja kaivannaisista rojaltia tai veroa.
Tämänlainen järjestely on voimassa valtaosassa länsimaita. Miksi ei siis
Suomessa?
Suomi on ratifioimassa EU:n ja Kanadan välisen
vapaakauppasopimus CETA:n tämän vuoden syksynä. CETA pitää sisällään
kehitysmaihin kohdistuneita investointeja varten luodun investointisuojan,
jonka mukaisesti ratifioinnin jälkeen tehdyt yrityksien voittomahdollisuuksia
heikentävät lakimuutokset voidaan riitauttaa lopputuloksesta riippumatta
yhteiskunnalle useita miljoonia euroja maksavaan välimiesmenettelyyn.
Se on kaikkien lakien yläpuolelle luotu,
yritysjuristien ylläpitämä oikeusaste, jossa vahditaan vain ja ainoastaan
yritysten edun toteutumista. Käytännössä kaikki demokraattiset päätökset jotka
uhkaavat suurpääomaa ratifioinnin jälkeen, voidaan haastaa tähän oikeuteen.
Tämä tarkoittaa sitä, että Suomella on todella
kiire muuttaa täysin järjenvastaista kaivoslainsäädäntöään. Tiedän, että
luonnonvarojen paremmalla yhteiskunnallisella hyödyntämisellä on todella laaja
tuki yli puoluerajojen. Mahdollisuus siis asiaan puuttumiseen on jos
kansalaiset ymmärtävät herätä puolustamaan kansallisvarallisuuttaan.